5. maaliskuuta // Hevosten liikutusta ja uusia tuulia Ruotsista
Lumi narskui tallikenkieni alla pakkasesta muistuttaen tarpoessani kohti tallia. Keli oli lauhtunut reilusti viime viikosta, mutta kovin lämpimäksi ei säätä voinut vielä kuvailla. Kevättä sen sijaan oli selvästi ilmassa. Aurinko paistoi kirkkaana siniseltä taivaalta ja talitintit virittelivät keväisiä soidinsävelmiään. Inkan tummanpunainen Volvo nökötti parkkipaikalla tallin oven vieressä. Nainen oli kaikesta päätellen jo tallissa.
"Moi!" Inkan pirteä huudahdus helähtikin jostakin ensimmäisen karsinarivistön uumenista astuessani sisälle talliin.
Miska ryntäsi liehakoimaan jalkoihini karsinasta numero 13, joten päättelin Inkan olevan siellä.
"No moi, töihinkö sä tulitkin?" kysyin hymyillen löytäessäni naisen talikon ja kottikärryn kanssa Naatjen karsinasta.
"Päätin vaan vähän autella odotellessani, kun ei rouva omistajatarta näkynyt missään", Inka naljaili ja heitti viimeisenkin kikkareen kottikärryyn.
"No kiitoksia nyt kovasti", totesin hieman piikikkäästi ja ohjasin naisen sitten kohti toimistoa.
"Mä ehdin ottaa tän ekan rivin, niin voit jatkaa sitten siitä", Inka kertoi vielä viitaten tarkoittamaansa karsinarivistöä kohti.
Nyökkäsin ja selitin Merin tulevan tänään iltatallivuoroon auttamaan.
Istahdin toimistotuoliini sekalaisen paperipinon taakse ja Inka löysi paikkansa toimiston pöydän kulmalta.
"Noh, mikäs on päivän suunnitelma?" nainen kysyi.
"Jos mä ratsastan alkuun nämä uudet tulokkaat, Pörren ja Voiton, ja sitten sä voisit katsoa vähän Cisseä läpi. Brunonkin kanssa pitäisi ehtiä harjoitella varusteita, mutta voidaan kyllä siirtää se huomiseenkin..." pohdin ääneen. "Ja tän jälkeen voitais sitten jatkaa sitä jouluna aloitettua keskustelua."
"Kuulostaa hyvältä. Mennään varmaan maneesissa?" Inka varmisti.
"Joo mielellään. Vaikka ei kenttäkään mitenkään huonossa kunnossa ole, mutta hyödynnetään nyt luksusta kun sellaista kerran on saatavilla", naurahdin.
Inka alkoi kasata käytävälle Pörren ja Voiton varusteita, kun itse lähdin hakemaan oripoikia tarhasta. Vilkaisin kelloa, joka lähenteli yhtä. Todennäköisesti pojat olivat ehtineet jo syödä päiväheinänsä.
Aavistukseni heinien suhteen osui oikeaan, sillä puolilta päivin portinpieleen jakamani päiväheinät olivat kadonneet viimeistä kortta myöten. Puoliveriori Bruno härnäsi Eskoa, joka yritti karistaa parivuotiaan kiusankappaleen kimpustaan välinpitämättömyydellä. Suokkipojat taas möllöttivät keskenään tarhan toisessa nurkassa ja torkkuivat ilmeiseti päiväunia. Huvitutista tullut orikaksikko olivat kuin paita ja peppu, minkä ansiosta ne olikin helppo hakea tarhasta yhtä aikaa. Kutsuin hevosia viheltäen portilta saaden luokseni ainoastaan Eskon, joka toivoi varmasti pääsevänsä luistamaan ikävästä virastaan Brunon lastenvahtina.
"Voi Esko, koita kestää. Ehkä me mietitään vielä tarhajärjestelyjä sitten, jos ette saa suokkipoikien kanssa tuota teiniä ojennukseen", lohdutin suurta tummanruunikkoa hannoverilaista.
Suunnistin portilta kohti Pörreä ja Voittoa, joilla ei näyttänyt olevan aikomustakaan tulla oma-aloitteisesti luokseni. Matkalla huitaisin riimunnarulla ohimennen syliin tunkevaa Brunoa kohti. Varsa oli tosiaan alkanut tulla hiukan röyhkeäksi. Ehkä huominen Inkan koulutussessio saisi nuoren päähän muuta ajateltavaa. Voitto tuijotti minua lähestyessäni orikaksikkoa, mutta Pörre tuntui heräävän päiväunikoomastaan vasta tullessani kohdalle. Liinakko säpsähti ja päästi sitten huvittavan kuuloisen, unenpöpperöisen hörähdyksen. Purskahdin nauramaan ja rapsutin pari askelta luokseni siirtynyttä oria leuan alta.
"Ai sä et vaan huomannut mua niinkö? Muuten olisit heti tullut vastaan", lässytin Pörrelle ja pujotin samalla riimun sen päähän.
Myös Voitto sai ruskean nahkariimunsa päähänsä ja lähdimme kohti tarhan porttia. Bruno väisti kohteliaasti meitä portilla - ilmeisesti suomenhevosoriit olivat näyttäneet sille kuka väistää ja ketä. Oripojat odottivat kiltisti, että sain tarhan portin kiinni. Sitten jatkoimme matkaa tallille. Voitto oli ollut tullessaan melkein mahdoton taluttaa, mutta Pörren kanssa taluttelu on saanut sen rauhoittumaan huomattavasti. Nytkin se käveli rauhassa samaa tahtia Pörren kanssa kiirehtimättä edelleni. Yksin sillä oli yhä silloin tällöin meno päällä, mutta sekin on jo mennyt parempaan suuntaan.
"No tulithan sä, ajattelin, että lähdit hakemaan niitä hevosia naapuripitäjästä asti", Inka vitsaili nojaillen tallikäytävän seinään.
"Sori, jäin vähän ajatuksiini. Laitatko Voiton siihen ekaan karsinaan, niin alan laittaa Pörreä kuntoon?" pahoittelin ja ojensin voikon oriin riimunnarun tummaverikölle naiselle.
Kiinnitin Pörren käytävälle ja nappasin sen karsinan edessä olevasta harjapussista kumisuan, kovan harjan, pehmeän pölyharjan ja kaviokoukun. Pörrökasvaisilla suomenhevosillamme ei ollut tällaisella kelillä loimia, joten aloin suoraan pyöritellä oriin karvaa kumisualla. Inka oli kiinnittänyt Voiton karsinan kaltereihin ja harjaili oriita jo valmiiksi. Voikko ori askarteli riimunnarunsa kanssa, mutta seisoi muuten rauhallisesti Inkan sukiessa sitä. Vaihdoin itse kumisuan kovaan harjaan ja harjasin Pörren jalat pikaisesti. Sitten kävin pölyharjalla vielä läpi koko karvan ja vetelin muutamilla vedoilla vielä oriin pään puhtaaksi. Pörre olisi toivonut minun rapsuttavan sen otsaa enemmänkin harjalla, mutta pahoitellen totesin sille meillä olevan hieman kiire. Putsasin vielä oriin kaviot ja asettelin sille samalla jännesuojat etusiin. Vielä satula selkään ja suitset päähän, niin olimme valmiita. Inka oli onneksi lämmittänyt Pörren kuolaimet valmiiksi.
"Hanne, mitäs jäi?" nainen pysäytti minut irrottaessani Pörreä käytävältä.
"Ainiin kypärä, hups!" sanoin nolona ja kipaisin vielä äkkiä ruskean kypäräni toimistosta.
"Vaikuta siihen enemmän, alapohje kiinni....hyvä! Se liikkuu kyllä hyvin eteen, mutta et saa tuudittautua siihen ja jäädä matkustelemaan. Pörre antaa sulle tosi hyvän pohjan lähteä työstämään sitä", Inka ohjeisti keskellä maneesia taivutellessani Pörreä volteille.
"No niin näetkös, heti kun annoit sille tilaa istunnalla ja rohkaisit pohkeella, se pääsi asettumaan nättiin muotoon ja kantaa nyt itseään. Varo ettei se karkaa! Nyt taas pohje ja muista tasainen tuntuma... Rentouta oma ristiselkä... Hyvä! Hyvin korjattu!" Inka jatkoi ja pian tunti tulikin jo täyteen.
"Multa loppuu kunto sun kanssas", valitin leikilläni satuloidessani Voittoa seuraavalle tunnille.
"Pulinat pois, tekee vaan hyvää sulle", Inka totesi loimittaen samalla Pörreä edellisen tunnin jäljiltä.
Talutin odottelusta piristyneen Voiton maneesiin ja taistelin hetken selkäännousun kanssa, kunnes Inka tuli armollisesti pitämään oria paikoillaan.
"Voitto pliis, mä oon jo ratsastanut yhden tunnin. Älä kiikuta mua pahasti, jooko?" puhelin oriille kiristäessäni satulavyötä.
Voitto vähät välitti, vaan lähti heti kiitämään uralle saatuani itseni jotenkuten pystyyn satulassa.
"No sillähän on hyvä energia heti alkuun, suunnataan se vaan oikein", Inka sanoi ja alkoi luetella ohjeita.
Voitto liikkui reippaasti, mutta painoi kovasti kädelle, mikä teki liikkeestä lähinnä eteen päin jyräämistä. Inkan ohjeiden mukaan yritin rauhoittaa menoa istunnalla ja toisaalta myös ryhdistää oria istumalla itse hyvässä ryhdissä. Voitto alkoi ratsastuksen edetessä antaa hieman periksi, mutta mitenkään hyväksi sitä ei voinut vielä valmennuksen lopussakaan sanoa.
“Äh, Pörre on niin paljon kivempi. Olisi pitänyt ratsastaa Voitto ensin ja sitten nauttia menosta Pörren kyydissä”, valittelin ratsastaessani yhä virtaa täynnä olevan voikon oriin kaartoon. “Ei pitäisi ikinä tehdä ostoksia värin perusteella.”
“No äläs nyt vielä heitä hanskoja tiskiin. On sulla haastavampiakin hevosia ollut. Ja Voitollahan on jo pitkä kisaura takanaan, joten ei teidän tarvi enää niin hammasta purren treenaillakaan. Käyt sen kanssa jossain pikkukisoissa ja keskityt siitoskäyttöön”, Inka lohdutti.
“Ehkä mä alan vaan tulla vanhaksi. Haluaisin vaan humputella metsässä kivan karvaisen suomenhevosruunan kanssa”, haaveilin huokaisten. “Mutta mulla on talli täynnä oreja ja tammoja.”
Putsailin Merin apuna loppuja karsinoita Voiton ja Pörren kuivuessa loimitettuina karsinoissaan ratsastuksen jäljiltä. Inka laittoi juuri Cisseä kuntoon aikeenaan läpiratsastaa se. Huomasin Merin vilkuilevan kaksikkoa aina silloin tällöin. Ennen joulua olin luvannut Cissen Merille korvaamaan edesmennyttä Lassia. Parivaljakko näyttikin tulevan ihan hyvin toimeen, joskin Merillä oli vielä paljon tekemistä raa’an tamman kanssa. Inka oli valmis puolet nopeammin, kuin minä suomenhevosten kanssa ja nainen katosikin pian tallin ovesta piemenevään iltaan ruunikko puoliveritamma vanavedessään.
“Lähdetkö mun kanssa kohta katsomaan?” kysyin viereisessä karsinassa häärivältä Meriltä.
“No ehdottomasti, kiva nähdä Cisse jonkun muun ratsastamana”, Meri innostui.
Putsasimme karsinat nopeasti loppuun ja kävelimme reippaasti maneesille. Vihelsin ovea avatessani ja pujahdimme Merin kanssa katsomoon. Inka ratsasti juuri keskittyneenä laukkaympyrällä, eikä näyttänyt häiriintyvän tulostamme.
“Oho Cissehän näyttää tosi nätiltä” Meri sanoi ihailevaan sävyyn.
“Ei Inka ihan pelkän kaveruuden takia täällä valmenna ja ratsuta”, virnistin.
Inka teki viimeisen noston Cissellä ja päästi sen sitten pois ympyrältä ravaamaan uraa pitkin. Nuori puoliverinen venytti kaulaansa ratsastajan houkutellessa sitä pohkeella ja ohjalla eteen ja alas. Hetken päästä Inka otti Cissen käyntiin ja antoi sille ohjaa. Tamma oli rennon ja rauhallisen oloinen, eikä nuoresta iästään ja kokemattomuudestaan huolimatta säpsyillyt lainkaan. Isäänsä tullut, ajattelin itsekseni hymyillen.
“No sehän näytti ihan kivalta”, tokaisin sarkastiseen sävyyn Inkan taluttaessa Cissen luoksemme katsomolle.
Täytyisi todella päästä eroon tästä piikittelystä.
“No vähän se oli jäykkä alkuun ja jännitti tuota takanurkkaa, mutta tosi kiva ja rento tamma sieltä kuoriutui pienen jumppaamisen jälkeen”, nainen sanoi säteillen.
Inka rakasti puoliverisiä ja se näkyi hänestä jokaisen ratsastuskerran jälkeen. Oli kyseessä sitten tulinen nuori kenttäori tai kiltti opetusmestari tamma. Kaikki kelpasi naiselle, kunhan ne olivat puoliverisiä.
Meri otti viimeisiä hevosia sisälle ja istuimme Inkan kanssa kahden toimistossa. Nainen hörppi Polle-aiheisesta kahvikupista juuri keittämääni kahvia ja pyöritteli lusikkaa kupin reunoja pitkin.
“Niin, mitenkäs se meidän hevosdiili?” Inka avasi keskustelun.
“Joo, olen miettinyt sitä paljon ja vaikka se tosi haikealta tuntuukin, niin pakko mun on jotakin tämän hevosmäärän kanssa tehdä. Ja tämä nyt tuntuisi vaikeista vaihtoehdoista helpoimmalta, tosin en tiedä miten Meri suhtautuisi Cissen lähtöön… Sitä täytyy vielä miettiä”, sanoin ja jäin tuijottamaan mietteliäänä toimiston seinällä olevaa valokuvaa.
Siinä olimme minä ja Kokmeeuw, tallin ensimmäinen puoliverinen, vuonna 2010. Olimme kuvan ottohetkellä juuri voittaneet Vaativa A -luokan erään jo lopettaneen tallin aluekoulukilpailuissa.
“Niin, no jos Esko ja Bruno lähtisivät ensin ja katsot sitten mitä teet Cissen kanssa? Naatjehan jää joka tapauksessa?” Inka selvitti.
“Joo Naatje jää ehdottomasti. Mummo on jo niin vanha, että saa viettää rauhassa eläkepäivänsä täällä kotona”, vastasin.
Jäimme suunnittelemaan Jukolan hevosmuutoksia vielä myöhään iltaan saakka ja tulimme siihen tulokseen, että Jukolan oli korkea aika luopua puoliverisistä ja keskittyä enemmän muihin rotuihin.