|
Post by otterley on Mar 30, 2016 9:15:10 GMT 2
|
|
|
Post by otterley on Mar 30, 2016 9:16:16 GMT 2
30.03.2016 ”Alkaakos tuntua jo kodilta?” Hanne kyseli ja rapsutteli Tinttiä, kun harjailin ruunaa tallikäytävällä. ”Tintti vaikuttaa siltä, kun ois asunut täällä jo vuosikausia. Mä sen sijaan oon kyllä vielä vähän hukassa”, naurahdin vastaukseksi. Elämäni oli kääntynyt aika lailla päälaelleen, kun olimme pakanneet Tintin kanssa kamppeemme ja vaihtaneet Hämeen maisemat idylliseen Etelä-Lappiin. Nyt asuntoani Lahden keskustassa vuokrasi joku opiskelija ja itse aloittelin pienen omakotitalon pintaremonttia täällä Ylitorniossa. Muutos oli ollut valtava, mutta kaivattu, sillä olin ollut lähes työuupumuksen partaalla, kunnes olin tajunnut että asioiden oli muututtava. Niinpä tallipaikka Jukolasta, halpa omakotitalo Ylitorniosta ja mahdollisuus etätöihin oli tuntunut varsinaiselta lottovoitolta. ”Kunhan remppa on valmis ja saan viimeisetkin muuttolaatikot perille niin eiköhän tää tästä. Onneksi tänne pääsee sitä kotona odottavaa kaaosta pakoon”, virnistin, sillä Jukolasta oli tullut parissa viikossa kuin toinen kotini. ”Tänne oot kyllä aina tervetullut”, Hanne hymyili lämpimästi ja jatkoimme rupattelua siihen asti, että olin saanut Tintin harjattua ja satuloitua.
Jukolaan muuttaessa olin iloinnut tallin pihalta löytyvästä maneesista ja suunnitellut hyvin tarkan treeniohjelman keväälle, mutta edellisessä tallipaikassa purrut maastoilukärpänen roikkui edelleen sinnikkäästi mukana. Niinpä, kun keväinen aurinko paistoi kirkkaasti taivaalta, päätin jättää jälleen kerran suunnitellut treenit väliin ja suunnata Tintin kanssa maastoon nauttimaan lämmöstä ja pikkuhiljaa vihertyvästä luonnosta. Jukolan ympäristöstä löytyvät monipuoliset reitit onneksi olivat omiaan peruskunnon kasvattamisessa ja retken ajan keskityin jumppaamaan ja taivuttelemaan Tinttiä mahdollisimman paljon. Jostain syystä väistöjen tekeminen tienlaidalta toiselle oli paljon hauskempaa, kun maneesissa puurtaminen. Tinttikin vaikutti varsin tyytyväiseltä oloonsa, eikä se enää kyttäillyt joka risukasaa, kuten ensimmäisillä kerroilla maastossa.
”Tehän viihdyittekin siellä kauan”, Hanne ihmetteli, kun palasimme takaisin tallille. Vilkaisin kelloani ja huomasin, että olimme olleet poissa yli kaksi tuntia. ”Täällä on niin hyvät maastot. Riittää paljon tutkittavaa”, virnistin sillä olimme taas kolunneet reittejä, joilla emme olleet aikaisemmin mennyt. ”Sitä paitsi mitä tahansa, että voin vielä vähän lykätä sinne remonttikaaokseen palaamista”, lisäsin. ”Kuule kyllä mä sulle hommia keksin, jos haluut tekosyyn jäädä tallille”, Hanne naurahti ja alkoi luettelemaan tehtävälistaa. ”Ehkä mä sittenkin meen jatkamaan sitä tapetointioperaatiota”, kiirehdin sanomaan, kun Hanne oli päässyt listassaan lantalan tyhjennykseen ja tarhojen siivoamiseen.
|
|
|
Post by otterley on May 13, 2016 9:32:40 GMT 2
13.05.2016 Jukolassa oli taas palattu takaisin normaaliin päiväjärjestykseen remontin jälkeen ja aurinkoinen kesäsää helli jälleen kerran, vaikka tietenkään täällä Lapissa ei ihan samanlaisiin lämpölukemiin päästy kuin etelämmässä. Olin katsellut kateellisena tuttujeni rantakuvia Instagramista, mutta täällä rantakelit oli vielä kaukana. Siitä huolimatta auringossa oli aivan tarpeeksi lämmin ja alkuverryttelyjen jälkeen luovuinkin suosiolla ohuesta takistani, jonka heitin huolettomasti kentän aidan päälle. Tintti säpsähti takkikankaan kahahdusta ja otti muutaman sivuaskeleen aidalta. ”Noh, älä nyt hermoile”, mutisin itsekseni ja rapsutin Tintin kaulaa ennen kuin keräsin ohjat tuntumalle ja nostin ravin. Tänään keskittyisin jumppailemaan Tinttiä avo- ja sulkutaivutuksilla.
Treenit sujuivat varsin hyvin, vaikka Tintti olikin hieman rauhaton ja hätäinen. Onneksi ruuna kuitenkin vertyi jumppailun seurauksena mukavan letkeäksi muutaman vapaapäivän jälkeen. Lopuksi otin vielä ilon irti tyhjästä kentästä ja annoin ruunan laukata omaan tahtiinsa muutaman kierroksen kenttää ympäri. Itse istuin kevyessä istunnassa ja annoin Tintin purkaa energiaa, jota siltä varastosta löytyikin. Heittipä ruuna mukaan pari pukkiakin, mikä Tintin kohdalla on melkoisen harvinaista. ”Onks teillä alanvaihto laukkaratsastukseen mielessä vai?” tallin omistajan Hannen aviomies Samppa naureskeli kentän aidan vierestä, kun lopettelin Tintin kanssa. Mies oli kivunnut alas traktorin hytistä odottelemaan, että kenttä vapautuisi lanausta varten. ”Ylimääräistä aurinkoenergiaa vaan”, vastasin iloisesti hymyillen. Kesä sai kyllä niin ihmiset kuin eläimet riehakkaammalle tuulelle ainakin täällä Suomessa ja itsekin olin hieman löysännyt nutturaa ja ottanut hieman taukoa vakavan kouluratsastajan arjesta.
Suuntasin Tintin kanssa kohti kentänlaitaa, minne olin heittänyt takkini aidan päälle. Jutustelin Sampan kanssa niitä näitä ja puolihuolimattomasti kurotin ottamaan takkiani. Tintti säpsähti jälleen kahahdusta ja otti pienen sivuloikan, joka yllätti minut täysin. Niinpä mätkähdin maahan ennen kuin edes tajusin mitä tapahtui. Niin noloa! ”Sattuiko?” Samppa yritti tiedustella naurukohtauksen lomasta. Ilmeisesti putoamiseni oli ollut dramaattisen sijasta ainoastaan huvittava. ”Ei, vähän egoon kolahti”, irvistin takaisin kömpiessäni jaloilleni ja pikkuhiljaa Sampan hyväntuulinen nauru tarttui minuunkin. Tintti seisoi hölmistyneenä parin metrin päästä minusta. Ruuna ei todellakaan ollut tottunut siihen, että ratsastaja tuolla tavalla poistuu yllättäen selästä, sillä edellisestä putoamisestani olikin jo kulunut useampi vuosi. ”Sä et sitten nähnyt mitään”, vannotin Samppaa samalla kun kipusin ripeästi takaisin Tintin selkään. ”En tietenkään”, mies nyökytteli, mutta olin varma, että viimeistään iltapalapöydässä Hannekin saisi makeat naurut kuullessaan mieheltään toilailuistani. Sampalla kun vielä oli taipumusta värittää tarinoita omintakeisella huumorillaan. Maineeni vakavana kouluratsastajana oli totisesti vaakalaudalla, mietin, kun suuntasin Tintin kanssa kävelemään vielä loppukäynnit maastossa ja Samppa pääsi vihdoin lanaamaan kenttää.
|
|
|
Post by otterley on Aug 7, 2016 15:36:49 GMT 2
7.8.2016 Kesä on kulunut aivan hurauksessa ja lomafiiliksissä en juuri ehtinyt nenääni tallilla näyttää. Onneksi Tintti viihtyi laitumella vähintään yhtä hyvin kuin koulutreeneissäkin ja Jukolan tiimi oli pitänyt ruunasta aivan loistavasti huolta silloin kuin omistajan ketale oli lennellyt ympäri maailmaa ja nautiskellut drinksuja luksushotellin uima-altaalle toipuen työ- ja remonttistressistä. Hakiessani pitkästä aikaa hevostani talliin harjattavaksi lupasin kuitenkin sekä itselleni että Tintille, että pian olisi aika palata ruotuun ja keskittyä syksyn kilpailuihin. Varsinkin, kun huomasin, että ruuna oli kerryttänyt kesäkiloja aivan yhtä ahkerasti kuin omistajansa.
”Oho suakin näkee täällä!” ”Me lyötiin jo vetoa, saatiinko jo Tintti omaks!””Tota rusketusta ei oo hankittu ratsastuskentällä!” talliporukan hyvässä hengessä heitetyt piikittelyt olivat aivan ansaittuja. Oli mukavaa vaihdella kuulumisia samalla, kun jokainen hääräsi tallissa omia hommiaan. Vasta Tintin ruskeaa, erinomaisen kiiltävää karvaa (onneksi olin ostanut erikoisliikkeen kalleimman suklaakorin kiitokseksi Hannelle ja kumppaneille Tintin hoidosta) sukiessani tajusin, kuinka ikävä minulla oli ollut ruunaani. Tuntui mukavalta palata jälleen arkeen ja tuttuihin rutiineihin.
Meistä kumpikaan ei olisi varmasti kyennyt loman jälkeen mihinkään hikitreeniin. Niinpä jäinkin Tintin kanssa kiertämään kenttää ja tein rauhalliseen tahtiin erilaisia jumppaavia liikkeitä. Ruunasta huomasi helposti, että laidunloma oli saanut sen entistä rauhallisemmaksi ja jopa laiskaksi. Jotkut hevoset keräsivät lomalla energiaa, mutta Tintti oli näköjään eri maata. Rauhallisen jumppatuokion päätteeksi kävin kiertämässä vielä lyhyen maastolenkin.
”Nähdään taas!” huikkasin tallin ovelta lähtiessäni. ”Huomenna vai ensi vuonna?” Hanne nauroi ja tyydyin vain irvistämään takaisin. Mietin, kuinka kauan tallin väki jaksaisi vinoilla hieman venähtäneestä kesälomastani.
|
|
|
Post by otterley on Oct 31, 2016 14:12:53 GMT 2
31.10.2016 Unelmia ja ruskantäytteisiä valokuvia Syksy Tintin kanssa on mennyt pitkälti toipilaana, sillä ruunalta löydettiin syksyn alussa leikkausta vaativa irtopala vasemman takasen kintereestä. Onneksi saimme leikkausajan nopeasti ja kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Parin kuukauden sairasloma päätti tietenkin kilpailukauden etuajassa ja kunnon treeneistäkin saa vielä haaveilla tovin aikaa. Onneksi Tintti on toipunut leikkauksesta hurjan nopeasti, joten tulevaisuus ruunan kanssa näyttää kaikesta huolimatta varsin positiiviselta. Taas kerran pääsin toteamaan, että onneksi Jukolasta löytyy mitä mainioimmat maastot, sillä niitä olemme nyt Tintin kanssa kolunneet ristiin rastiin vaikka kuinka. Omakin kunto on kasvanut kohisten, kun käyntilenkkejä on tullut heitettyä maastakäsin ruunan vierellä kipittäen, sillä toipilaaksi kaveri kyllä harppoi menemään välillä vähän turhankin reippaasti. Onneksi myös syksyn säät ovat suosineet ja olemme saaneet ihailla, kuinka ruskan värit ovat vallanneet luonnon ja ensilumetkin ehtivät jo käväistä maassa. Tintin sairasloman aikana on ollut aikaa pysähtyä miettimään tulevaa. Tietenkin tärkeimpänä toiveena on, että ruuna pysyisi terveenä ja tämä ensimmäinen pidempi sairasloma jäisi myös viimeiseksi. Lisäksi haaveena olisi nousta ensi kaudella aluetason luokista kansallisiin luokkiin, mutta liikkeelle on lähdettävä loman jälkeen maltilla. Nyt kuitenkin on vielä edettävä päivä kerrallaan.
|
|
|
Post by otterley on Jan 15, 2017 14:17:59 GMT 2
15.1.2017 Kilpailujännitystä ”Siis eihän sua vaan jännitä?” Hanne virnisti seurailtuaan aikansa päätöntä säntäilyäni ympäri satulahuonetta. ”Näyttääks tää siltä?” irvistin ja kaivoin taskustani pienen ryttyisen paperin, jota tiirasin hetken otsa kurtussa. ”Rata?” tallin omistajatar kohotti kulmiaan. ”Joo, miten mä en vaan opi tätä nyt”, puuskahdin ja jatkoin radan käymistä läpi pitkin satulahuoneen mattoa. Näytin varmasti idiootilta, mutta näin olin opetellut ratani siitä lähtien, kun olin ilmoittautunut ensimmäisiin kouluratsastuskilpailuihin. Nyt rata ei vain millään tuntunut jäävän päähän. Olimme vihdoin pitkän kilpailutauon jälkeen ilmoittautuneet Tintin kanssa kilpailuihin ja itsevarmuuden puuskassa olin ilmoittautunut suoraan Vaativa B tason luokkaan, jossa olimme startanneet vain kerran aikaisemmin. Nyt se itsevarmuus oli toden teolla rapissut.
”Kuule, kyllä se hyvin menee. Ota vaikka kupillinen teetä ja istu hetkeksi alas. Toi stressaaminen vaan pahentaa tilannetta”, Hanne rauhoitteli ja viittoili vedenkeittimen suuntaan. ”Mun piti kyllä liikuttaa Tintti vielä” mutisin mutta annoin naisen ohjata itseni taukotilan sohvalle ja pian kädessäni oli höyryävä kupillinen herkullista sitruunateetä. ”Lupaa, että istut siinä ihan rauhassa ja juot sen kupillisen”, Hanne vannotti vielä ennen kuin katosi omiin hommiinsa. Huokaisin syvään. En muistanut, että olisin oikeastaan koskaan jännittänyt näin paljon ennen kilpailuita. En edes silloin, kun starttasin ensimmäisiin ratsastuskilpailuihini ratsastuskoulun lihavalla vuonohevosella. Muisto sai minut virnistelemään typerästi itsekseni.
”Terve, me ei ollakaan tavattu. Mä olen Leenu!” joku tyttö yllätti minut ajatuksistani ja onnistuin läikyttämään onneksi jo haalennutta teetä housuilleni. ”Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää”, Leenu hymyili anteeksipyytävästi. ”Ei se mitään, mä vaan olin ihan omissa ajatuksissani”, vakuutin ja yritin kuivata märkää länttiä hihaani. ”Mä olen Otterley, omistan Tintin - sen rautiaan puoliveriruunan millä on vähän erikoisempi päänmerkki”, esittäydyin. ”Joo mä olenkin nähnyt sen tarhassa, kivan näköinen hevonen. Mun on Lise, se uus poni” Leenu kertoi. ”Ai se on sun!” hihkaisin ja kaivoin taskusta puhelimeni. Hetken selailun jälkeen löysin etsimäni kuvan ja näytin sen Leenulle. Kuvassa Leenun poni piehtaroi varsin antaumuksella vastasataneessa lumessa. ”Mun oli pakko ottaa kuva, kun se oli niin söpö”, selitin.
Kun olin saanut hetkeksi ajatukset muualle, huomasin stressin helpottuneen. Päätin unohtaa hetkeksi tulevat kilpailut, kun liikutin Tintin. Mukavuudenhaluisena suuntasin maneesiin. Ratsastin vain rennosti askellajit läpi ja jumppailin Tinttiä erilaisilla taivutuksilla. Ruuna tuntui letkeältä ja reippaalta ja siltä, että kaikki oli kunnossa huomista varten. Ratsastuksen jälkeen harjasin Tintin vielä huolellisesti ja puunasin sen sukat valkoisiksi. Toivoin, ettei ruuna yön aikana ehtisi enää pahasti sotkea itseään. Sen jälkeen pakkasin vielä tarvittavat varusteet jo valmiiksi kilpailukaappiini. Tämän valmistautuneempi en enää tänään voisi olla tuleviin kilpailuihin, joten heipat sanottuani päätin suunnata kotiin.
|
|
|
Post by felissa on Mar 4, 2017 19:58:53 GMT 2
4.3.2017 Maastoretkellä lainaratsastajan kanssa”Moikka!” huusin Nillaa tallinpihalla taluttaessani autostaan nousevalle Otterleylle, jonka kanssa olimme sopineet lähtevämme tänään yhdessä maastoon. Talutin Nillan karsinaansa ja menin reippaasti pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteitani. Pakkasta oli vain muutama aste ja aurinko paistoi niin, että silmiä sai siristellä, mutta olin tuttuun tapaan varustautunut pilkkihaalarin veroisilla ulkovaatteilla, jotka kuitenkin tänään saivat väistyä kevyempien vaatteiden tieltä. Takaisin tallin puolelle kävellessäni näin Otterleyn tuovan Tinttiä jo sisälle, jolloin hetkeäkään miettimättä ehdotin naiselle, jospa tällä kertaa vaihtaisimme hevosia! Itse ainakin olen niin kauan ratsastanut pelkkää Nillaa, etten tiennyt osaisinko muita hevosia enää ratsastaakaan. Otterleykin innostui ideasta ja niinpä rupesimme sitten varustamaan toistemme hevosia.
Tintti oli minulle tuttu oikeastaan vain siinä määrin, mitä olin sitä käsitellyt tallivuoroilla tai nähnyt Otterleyn ratsastamana. Suurilla merkeillä varustettu rautias ruuna on kyllä aina miellyttänyt silmääni, mutta ei minulla ollut aavistustakaan siitä, millainen se olisi ratsastaa. Otterleyn kanssa meno on vaikuttanut nimittäin niin mukavalta ja rennolta. Tintti hieman tuntui ihmettelevän kun tutun omistajan sijaan se saikin karsinaan harjapakin kera aivan vieraan ihmisen, mutta otti minut ystävällisesti vastaan. Tapani mukaan sidoin ruunan kiinni, vaikka Otterley ehtikin toiselta puolelta tallia huikata ruunan osaavan seistä paikoillaan kyllä muutenkin. Harjaillessa ja TIntti vain seisoskeli paikoillaan, eikä yhtään hamuillut taskujani tai kuolannut harjoja, kuten Nillalla on tapana.. Kaikki kengät olivat kiinni ja hokit kireällä, joten oli varusteiden vuoro.
”Mites noi suojat?” Olin kysymässä, mutta sain vastauksen jo ennen kuin ehdin edes lauseen loppuun ja rupesin katseellani etsimään turkooseja suojia. ”Ne on varmaan tuolla kuivumassa.. Mites muuten Nillalle sitten?” ”Nillalle ne lammaspehmusteiset jännesuojat eteen ja itse asiassa samanmoiset kans taakse. Niin, ja vois hei ne putsitkin laittaa, ne pitäis olla siinä korissa..” mutisin vastaukseksi. ”Me oltais muuten kohta valmiita.” totesin vielä Otterlylle. ”Niin mekin, kunhan käärin pumpuliin nää jalat ensin” nauroi nainen vastaukseksi.
Talutimme hevoset tallinpihalle ja melko jännittynein fiiliksin kiristin vielä Tintin satulavyön ja laskin jalustimet. Jakkaran päältä selkään noustessani mietin vain mielessäni ”a-pu-a, mitä tästä tulee..”, mutta Tintti seisoi liikkumatta paikoillaan odotellen ohjeita tehdä muuta. Säädin hieman jalustimia ja kun Otterleykin oli Nillan selässä, lähdimme kohti Kaimonjärveä kiertävää reittiä. Kaksi senttiä Nillaa korkeampi ratsuni tuntui jotenkin paljon omaa tammaani isommalta ja massiivisemmalta, mutta sillä oli todella mukavat askeleet ja pikkuhiljaa selässä oli jo ihan mukavaa olla. Rupattelimme Otterleyn kanssa niitä näitä hevosista ja kelistä nauttien. Sisäinen kouluratsastajani katseli tasaisia lumisia peltoja lähes kuola valuen ja puhuimmekin, että pitäisi kysyä Hannelta jos joku maanomistaja olisi antanut luvan ratsastaa jollain pellolla.
Hieman puolivälin jälkeen vieressämme kulkenut Nilla säpsähti jotain ja ihmettelimme Otterleyn kanssa molemmat, mitä ihmettä tamma muka mahtoi nähdä – Tintti kun ei korvaansa lotkauttanut edes Nillan reaktiolle. Pian kuitenkin näimme porojen jolkottelevan tien yli vähän matkan päässä. Tintti ei vieläkään suoran näköyhteyden saatuaan reagoinut oikein mitenkään ja mietin, että on tämä nyt kummallinen eläin. Melkein koko lenkki oli menty rauhassa muutamia ravipätkiä lukuun ottamatta, mutta ehdotin Otterleylle jos ottaisimme yhden reippaamman laukkapätkän hyväksi havaitulla suoralla. Suoran auetessa Nilla vaikutti jo tietävän mitä tuleman pitää ja lähti viereltämme avut saatuaan lumi pöllyten. Tintti jäi hölmistyneenä katsomaan mihin hemmettiin se kaveri meni ja laukka-avut annettuani ruuna tuntui kysyvän, saako nyt ihan oikeasti mennä? Saimme Tintin kanssa Otterleyn ja Nillan kiinni ja painoimme suoralla rinta rinnan lumi pöllyten ja silmät viimasta vuotaen. Suoran päässä pidätimme ratsut raviin ja keventelimme hyvän pätkän ennen käyntiin siirtymistä. Kävelimme loppumatkan tallille ja kehuin Otterleylle miten kiva hevonen hänellä onkaan ja lupasin kyllä jelppiä joskus, jos hän kaipaa liikutusapua.
Tallille päästymme talutin Tintin sisälle, riisuin ruunan varusteet ja puin sille minkäs muunkaan värisen fleeceloimen päälle kuin turkoosin. Hauska huomata, etten ole ainut värifriikki tallillamme. Meinasin kyllä rutiininomaisesti kääntyä oikealle Nillan karsinaa kohti, ennen kuin tajusin Tintin karsinan olevan toisella puolen tallia. Kello lähestyi jo viittä, joten lupasimme Otterleyn kanssa Merille hoitavamme yksityistallin iltahommat.
|
|